Asiakastarinat

Tavallisen perheen tavallinen lapsi, nyt jo nuori mies, alkoi käyttämään päihteitä teini-ikäisenä osaksi kavereiden painostuksesta ja osaksi helpotukseksi koulukiusaamisen ja synnynnäisen OCD:n aiheuttamiin mielen oirehtimisiin. Kokeilut alkoivat – kuten niin monella – alkoholista ja kannabiksesta siirtyen vähitellen yhtä vahvempiin päihteisiin, viimeisimpänä ”rakkautena” alfa-pvp, joka veikin nuoren miehen käytännössä haudan partaalle.

Tilanne oli todella paha; nuori mies oli jatkuvasti eriasteisissa psykoositiloissa, pelokas ja vainoharhainen. Töissä käynti ei ollut onnistunut enää aikoihin, asunnosta oli ollut pakko lähteä ja ystäväpiiri oli kaventunut hyvin pieneksi, kunnes hän lopuksi vietti kaiken aikansa peläten psykooseissa henkensä edestä yksin peukkupiipun seurassa pienessä, täydessä sekasorrossa olleessa vuokrahuoneessaan.

Hän yritti päästä aineista eroon itsenäisesti. Omassa ”luukussaan” hän ei voinut olla koska siellä käyttö vain kiihtyi. Niinpä hän yritti sitkistellä meillä vanhempiensa sohvalla, mutta kerta toisensa jälkeen addiktio otti yliotteen tahdonvoimasta ja poika katosi yhä uudestaan vain palatakseen jatkuvasti huonommassa kunnossa yrittämään uudestaan.

Keskustelimme toki usein siitä, että hän ei selviä yksin ja rohkaisimme hakeutumaan hoitoon. Kun kyselimme terveyskeskuksesta, mitä apuja olisi saatavilla, meille neuvottiin vain katkoon hakeutumisesta. Poika kuitenkin kieltäytyi lähtemästä katkoille tai julkisen puolen hoitoihin, sillä hän oli tuttaviltaan kuullut niistä niin monta huonoa kokemusta.
Katkoilla kuulemma vain käytetään huumeita, sieltä ei pääse suoraan hoitoon vaan takaisin vanhoihin piireihin odottamaan, jos hoitoa joskus tulisi ja pahin mörkö hänelle oli se, että kaikille kuulemma tyrkytetään korvaushoitoa. Hän, piristeisiin addiktoitunut, ei halunnut addiktoitua lisäksi opioideihin ”lääkkeen” muodossa.

Olimme todella neuvottomia ja niinpä kyselin facebookin päihteiden käyttäjien läheisryhmästä, onko olemassa mitään muuta hoitoa kuin katkot ja korvaushoito. Sain vinkin kuunnella Juha Lantzin Syvällä podcastia Suplalta. Ahmin podcastin kaikki jaksot muutamassa päivässä ja kun poika seuraavan kerran ilmestyi sohvalle yrittämään, pakotin hänet
kuuntelemaan kanssani muutaman tärkeimmän jakson podcastista. Siitä jäi siemen itämään – sanoin, että sinä hetkenä, kun hän haluaa, me viemme hänet Rehab365:een minnesotahoitoon.

Psykoosit pahenivat, käyttö lisääntyi ja lopuksi hän pelkäsi jopa sitä, että kraanavesi on myrkytettyä ja olikin kuolla nestehukkaan viimeisinä päivinä. Hän soitti meille ja puhelimesta kuului vain heikko ääni; äiti, mä taidan kuolla tänne. Haimme täydessä psykoosissa olleen pojan meille kotiin. Silloin hän viimein sanoi, että ei pysty raitistumaan yksin.

Soitin välittömästi Rehab365:een ja psykoosista huolimatta saimme luvan tulla. Tai siis sanottiin: nyt on se hetki - heti tänne! Tuntien pituinen automatka oli kaoottinen. Auton takapenkillä tuskaansa itkevä poikamme.

Saavuimme perille – jossain vaiheessa matkaa poika oli nukahtanut takapenkille. Kävelimme Rehabin kauniiseen, rauhalliseen rakennukseen, jossa meidät otettiin vastaan hyväksyvästi ja lämpimästi. Kävimme yhdessä läpi tilannetta ja teimme paperit kuntoon. Poika jäi ja me lähdimme kotia kohti. Viimeinen mitä kuulimme, oli pojan sanat: ”Kai mä sitten
tänne jään. Tiedätte kyllä miten mä jännitän vieraita paikkoja. Mutta kyllä mä tänne jään. Ei täällä varmaan tapahdu mitään pahaa.’

Läheisviikonloppu oli tunteita täynnä. Emme olleet nähneet poikaa kolmeen viikkoon. Hoitoon mennessään hän oli kuin luteen huokaus, laiha ja kumarainen. Kolme viikkoa oli tehnyt ihmeitä – painoa olit tullut reilusti lisää, katse oli kirkas ja ryhti suora. Viikonlopun aikana putsattiin pöytä – kerrottiin miten hänen päihdesairautensa oli vaikuttanut meihin muihin,
ja mitä toivomme puolin ja toisin tulevalta. Tunnelma oli todella lämmin ja rakastava. Niihin asioihin ei ole ollut tuon viikonlopun jälkeen tarvetta palata – ei syyttelyä, ei vanhojen kaivelemista.

Poika pysyi hoidossa ensimmäiset neljä viikkoa ja tuli kotiin väsyneenä ja hiljaisena. Viides viikko sovittiin mahdollisimman lähelle, tilanne oli ollut sen verran paha. Joka tapauksessa poika palasi Rymättylään myös viidenneksi viikoksi.

Perushoitojakson jälkeen hän kävi tunnollisesti jatkohoitotapaamisissa seuraavan vuoden. Päivä päivältä hän sai hieman lisää kiinni elämästä. Vähitellen hän uskaltautui treeneihin, aloitti lyhennetyt työpäivät ja alkoi avautumaan. Otimme toipumisen tueksi vielä lisäapuja Rehabin Juha Lantzilta yksityisterapian muodossa.

Nyt, kohta kaksi vuotta myöhemmin, poika on edelleen raitis. Hän voi hyvin. Hänellä on naisystävä, työ, harrastukset ja lapsi tulossa. Elämä jatkuu – päivä kerrallaan.

Olemme niin kiitollisia siitä, että saimme ihanan, herkän poikamme takaisin. Ja hän sai elämänsä takaisin. Ilman korvauslääkeklönttiä mahanahan alla. Ja olemme kiitollisia siitä, että myös meitä läheisiä hoidettiin – käymme edelleen läheisryhmissä lähes viikottain, sillä aika on jättänyt syvät arvet myös meihin. Mekin paranemme – päivän kerrallaan.

Niin se on – peukkukin on alisteinen toipumiselle.